Niin mikä käyntimaasto?

kuvituskuvia menneiltä kesiltä
Lähdettiin eilen Myffin ja kahden tallilaisen kanssa maastoon ajatuksena vetäistä rento lenkki ihan vaan käynnissä, kun lämpömittari näytti ulkona olevan +27 astetta lämmintä. Alunperin ajatuksena oli lähteä ravikselle tai hiittisuoralle päästelemään, mutta helteen takia käyntimaasto kuulosti kaikille paremmalta vaihtoehdolta. Kaikki hepat oli tallissa ihan naatteja, eikä kukaan näyttänyt järin innostuneelta töihin lähdöstä. Pihassa selkäännoustessa pientä vireyttä alkoi kuitenkin ilmetä itse kussakin. Myffissä tämä näkyi siten, ettei se malttanut seistä paikallaan. Tämä ei kuitenkaan ole mitään normaalista poikkeavaa, sillä M on viime aikoina ollut tosi innoissaan menossa alkukäynneille tallitielle, ja on pari kertaa lähtenyt omatoimisesti normaalin kääntymiskohdan, pihatien päässä olevan koivun, ohi niin kuin oltaisiin menossa maastoon. Ennen M kammoksui ajatustakin koivun ohittamisesta, mutta parin viikon takaisen maastoreissun jälkeen ääni kellossa on vaihtunut ja poni näyttää oikeasti haluavan maastoon. 

Meidän tallin maastot on siitä vähän ärsyttävät, että ne on tosi julkisella paikalla. Meidän talli on muutenkin tosi keskustassa, mutta tosi rauhallisella paikalla siihen nähden, että asuintaloja on ympärillä lähes joka puolella ihan näköpiirissä. Olette saattaneet joistain kuvista joskus nähdä, että meidän kentän toisella puolella on rivitaloja ihan vaan pienen ryteikön takana. Maastoonkin meidän pitää mennä rivitalojen ohi asfalttitietä pitkin, ja yksi autotie pitää ylittää ennen poluille pääsyä. Polutkin on sitten metsäpolkuja pururadan ympäristössä, mutta autotien reunaan verrattuna polut ovat paljon mieluisampi vaihtoehto. Ravikselle halutessaan on pakko poiketa hetkeksi pururadalle, ja vasta sitten pääsee niille hevosille tarkoitetuille poluille, jotka nekin taitaa tätä nykyä rajoittua hiittilenkkiin ja ravirataan. Maastot on siis melkoisen kehnot, jos noin rauhallisuuden puolesta katsotaan.

(c) Ronja Ronkainen
Myffi on ollut aina maastossa vähän nössö, mutta tosi fiksu. Pari viikkoa sitten Myffillä ei ollut mitään ongelmaa ottaa hetkeksi johtavan hevosen asemaa, kun mukana ollut tallin suurin hevonen jännitti pientä siltaa ja rivitalojen välistä tulevaa risteystä. Myffi ei noin muuten ole johtavana heppana hyvä, kun se kiristää aina silloin huomaamatta vauhtia hieman turhan kovaksi. Yksikseen se on kuitenkin aina melko rento - tai siis niin se oli sillon, kun sillä yksin maastoilin Tuukkalassa kaksi vuotta sitten rauhallisilla peltoteillä. Rouhialassa en ole vielä uskaltanut lähteä yksin maastoon, kun Myffillä on tosiaan maastoiltu tosi vähän ja tuolla pururatojen seassa tulee aina vastaan koiranulkoiluttajia, hiihtäjiä, ja lenkkeilijöitä. Harkitsin kyllä lauantaina, että olisin käynyt kokeilemassa miten M toimii maastossa yksin, mutta päädyin sitten menemään aikatauluongelmien takia tallitien vieressä olevalla minipellolla. Se taisi näin jälkeenpäin ajateltuna olla ihan hyvä idea, kun nyt tietää miten eilinen reissu meni.

Eilen lähdettiin matkaan ehkä päivän kuumimpaan aikaan, heti kahden jälkeen iltapäivällä. Kuten mainitsin, helle ei hirveästi enää selkäännousun jälkeen heppoja tuntunut haittaavan, vaan kaikilla oli havaittavissa sellaista perus intoa kun ne hoksasi ettei mennäkään kentälle tuuppaamaan. Lähdettiin matkaan siten, että me oltiin Myffin kanssa jonon keskellä - meidän edellä meni ehkä maailman maastovarmin suomenhevonen, ja takana tuli yksi tallin tuntsareista. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, ettei kyseisellä hevosella oltu käyty maastoilemassa kuin muutama lyhyt lenkki. Itse kuitenkin tiesin kyseisen hevosen olevan melko herkkä potkimaan, joten siksi mentiin Myffin kanssa keskelle. M kun tykkää maastossa mennä ihan kaverin hännässä kiinni, ja vaikka yritänkin sitä aina pidätellä, välillä se pääsee liian lähelle kaveria ja se ei sitten ole kiva, jos kaveri latasee takaset päin turpaa. 

(c) Ronja Ronkainen
Aluksi kaikki meni tosi hyvin. Päästiin ongelmitta rivitalojen ohi ja autotien yli, ja noustiin siitä pientä polkua ylös mäelle. Nousu oli kohtuullisen jyrkkä, ja edellä menevän suomenhevosen ottaessa hieman vauhtia mäkeen M oli ihan varma, että se jää kohta porukasta (vaikka takanakin tuli siis hevonen) ja päätti ravata mäen ylös. Takana tuleva heppa otti siitä hieman kuumaa, mutta selvittiin mäen päälle ihan kunnialla. Toisesta kohtaa alaspäin mennessä M oli kireä kuin viulunkieli, ja lähes ravasi mäen alas kun kaveri meni taas hieman edelle. Takana oleva taisi stressata hieman koko mäeltä laskeutumista, ja tuli myös tosi jännittyneesti alas. Myffin ollessa alhaalla se otti viimeiset metrit ravaten, ja M veti omat kuviot hypäten hienoisesti ilmaan ja inahtaen jotenkin ponimaiseen tyyliinsä. Tässä vaiheessa ajattelin tämän olevan vielä ihan yleistä innostusta siitä, ettei mentykään kentälle pyörimään niin kuin aiempina päivinä.

Noustiin melko nopeasti ylös toista mäkeä, ja M toisti edellisen temppunsa. Heti kaverin ottaessa pari metriä lisää etäisyyttä se lähti ravilla perään, ja siitä lähtien se ei sitten enää kävellytkään. Takana tuleva otti hieman kuumaa ponin spurteista, ja oli tosi levoton. Päätettiin jatkaa ravissa ja kokeilla, jos se vaikka rauhoittaisi hevosia. Takana tuleva otti kuitenkin tästä vaan lisää kierroksia, ja päätettiin vaihtaa paikkoja niin, että tullaan Myffin kanssa viimeisinä, jos porukkaa johtavan suokin rauhallisuus vaikka rauhoittaisi toista hevosta. Tämä järjestely toimi muuten ihan hyvin, mutta Myffiä piti pidättää tosi paljon ettei se ravannut edellä menevän perään. M sitten tietysti hieman närkästyi pidätteistä, ja vispasi vähän häntää mutta oli muuten vielä ihan hyvin hallussa. Laskeuduttiin alas rinnettä ja M malttoi jo hieman paremmin, ja hidasti onneksi käyntiin ennen kuin lähdettiin laskeutumaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että jos vaikka laukkaisi samaisen rinteen kerran ylös niin M saisi purettua tuota energiaa, vaikka tosiaan suunnitelmissa oli ihan vaan käyntimaasto. Myffi oli kuitenkin juuri sen oloinen, että hiittisuoralla olisi saanut hyvät kyydit helteestä huolimatta.

(c) Ronja Ronkainen
 No joo, eihän me päästy mitään mäkiä laukkailemaan. Mäen alla päätettiin tutkia, jos päästäisiin etenemään mäen juurta pitkin ja löydettäisiin joku loivempi, varjoisa nousu takaisin ylös. Kaverit lähti edelle ja Myffille tuli taas hätä yksinjäämisestä. M päätti sitten ravata kaverit kiinni, ja meni vaarallisen lähelle edellä menevää hevosta - siis sitä, jonka tiedän potkaisevan jos toinen hevonen tulee liian lähelle. Otin siinä sitten hieman voimakkaamman pidätteen, kun olin joutunut pienempiä pidätteitä antamaan koko alkumatkan eikä M silti näyttänyt ymmärtävän ettei toisen häntään oikeasti kannata mennä. Siitähän se Myffi sitten riemastui, ja vetäisi pienesti pystyyn ja siitä suoraan ihan jumalattoman pukin. Selkään se tuntui hyvin alkeelliselle ja etupainoiselle capriolelle, vaikken sellaisia tietysti koskaan ole ratsastanut. Sellainen mielikuva mulla vaan tuli siitä loikasta, siinä samalla kun siis itse lensin kyydistä ryteikköön. 

Muistan tuosta putoamisesta tasan kolme asiaa: sen, miten M vaan lähti yhtäkkiä ylöspäin, sen, miten irtosin satulasta ja olin maassa epätavallisen nopeasti, ja sen, miten maassa istuessani näin Myffin painelevan täysillä ryteikköön. Kaksi muuta hevosta olivat pysähtyneet, ja siinä pystyyn noustessani ehdin nähdä tuntsarin pyörivän levottomana siinä ihan vieressä. Myöhemmin sen ratsastaja sanoi, että siinä mun ilmalennon aikana kyseinen hevonen oli aloittanut samanlaisen pukkishow'n, joten hän oli sitten oletettavasti tullut ihan oma-aloitteisesti alas ennen kuin otti samanlaiset lennot kuin minä. Itse en tätä kyllä havainnut, sillä heti pystyyn noustuani lähdin tietysti hevosen perään. 

Myffi juoksi meistä poispäin ehkä sata metriä, mutta katosi kuitenkin näkyvistä. Mulle tuli heti kaikki mahdolliset kauhukuvat mieleen, kun ihan vieressä meni tie, jota pitkin viimeksi maastoiltiin ja jossa totesin kaikkien autoilijoiden ajavan ihan tajuttoman kovaa välittämättä siitä, että tie on todella mutkainen eikä mitenkään erityisen leveä. Olin ihan varma, että löydän Myffin tieltä verisenä ja jalat katki, tai että se katoaa metsään niinkuin Ruuhkavuosiratsastajan Päde silloin joskus. Onneksi ihan parin minuutin sisällä M juoksi takaisin meitä päin ja suoraan muiden hevosten luokse, välittämättä siitä että olin sitä jo oletettavasti noin puolimatkassa vastassa. Se onneksi myös pysyi muiden hevosten luona siihen asti, että sain sen kiinni ja pääsin kiipeämään selkään. Kävin selässä ihan vaan muutaman askeleen ajan ja tulin sitten heti alas, sillä en tosiaan halunnut pudota samanlaisista pukeista uudelleen ja päästää hevosta toista kertaa karkuun. En kuitenkaan myöskään halunnut jättää selässä käymistä väliin, ettei Myffi hyödynnä tuota temppuaan jatkossa. 


Kiitän onneani siitä, että olen hieman neuroottinen hevosen maastovarustelun osalta. Myffillä oli onneksi suojat joka jalassa (kuten aina), ja etusissa vielä heijastavat putsit. Satulahuopakin oli heijastava, ja satulan lisäksi sillä oli päällä kolmella remmillä kiinni menevät meksikolaiset meidän nykyisten, yhdellä remmillä kiinnitettävien treenisuitsien sijaan. Meksikolaisissa oli onneksi vielä vahvempi kuolain kuin mitä normaalisti käytetään treeneissä, ja ehkä parhaana apuna tosiaan martingaalit. Pidän martingaaleja maastossa ihan vaan siksi, että saan pidätteisiin tarvittaessa hieman lisää tehoa ja ettei M voi vetää päätään liian ylös. Tällä reissulla kuitenkin kiitin martingaaleja lähinnä siitä, että niiden ansiosta ohjat eivät päässeet sotkeutumaan Myffin jalkoihin sen pienellä karkumatkalla. Kaikki suojatkin kesti tuon pienen karkumatkan ajan jaloissa, josta olin erittäin onnellinen. Myffi vaikutti karkureissunsa jälkeen kaikin puolin hyvinvoivalta, lukuunottamatta jäätävää puuskutusta ja karseaa hikoilua. Hevosessa ei kuitenkaan ollut mitään näkyviä naarmuja, eikä onneksi myöskään tallilaiselta lainatussa satulassa.

Paluumatka menikin sitten taluttaen, muttei kyllä juurikaan rauhallisemmin. Päätettiin tosiaan mennä tämän episodin jälkeen takaisin, sillä kaikki hevoset olivat jo helteestä ja hermostuneisuudesta johtuen ihan hiessä, eikä tietysti haluttu riskeerata pahempien onnettomuuksien sattumista. Vajaan kilometrin paluumatkaan meni noin puoli tuntia, sillä Myffin ja tuntsarin pelleilyn takia meidän piti pysähtyä rauhoittumaan noin viidenkymmenen metrin välein. Noustessamme takaisin aikaisemmin alaspäin tultua mäkeä tuntsari ei yksinkertaisesti malttanut kävellä, ja karkasi sitten ratsastajaltaan ja sai sotkettua ohjatkin jalkoihinsa. Myffihän otti tästä taas kierroksia, ja sain roikkua kaksin käsin ohjissa jotta sain pideltyä sitä. Tuntsarin ravaillessa irti polulla mun oli pakko mennä Myffin kanssa ryteikköön turvaan, ettei toinen vaan pääse turhan lähelle toista ja aiheuta kahakkaa hevosten välillä. Tämän kaiken tapahtuessa joukkoa johtava suokki seisoskeli rauhassa mutustelemassa oksia, ja olin kyllä siinä hetkessä hieman kateellinen tuollaisesta teräshermoisesta suomenhevosesta!

Monen pysähdyksen taktiikalla päästiin vihdoin ja viimein vaikeuksien kautta kotiin. Pystyttiin loppumatkasta jo vähän naureskelemaan sille, että ei me ihan tätä tarkoitettu kun suunniteltiin rauhallista käyntimaastoa. Noissa tilanteissa joissa hepat vauhkoontui ja häsläsi nauru oli kyllä hyvin kaukana, sillä oikeasti vakavia tilanteita tapahtui useampikin. Mulla ei esimerkiksi ollut turvaliiviä, ja olisin hyvin voinut pudotessani jäädä jomman kumman vauhkoontuneen hevosen jalkoihin, tai vaihtoehtoisesti pudota pahemmin. Onneksi taisin laskeutua sammalmättääseen, sillä putoaminen ei tosiaan tuntunut missään! Saa nähdä, seuraako lihaskipu perässä..


Kävin vielä lopuksi kentällä ravaamassa ja laukkaamassa yhden kierroksen kumpaankin suuntaan, ja varmistin että M liikkuu puhtaasti. Hieman jäykkähän se oli, mutta ihmekös tuo. Tänään aion ratsastaa sen niin hyvin läpi kuin mahdollista, mutta yritän pitää treenin silti suht kevyenä, sillä tuo maastoreissu oli kyllä väsyttävä kokemus meille kaikille lyhykäisyydestään huolimatta. Myffin jalkojakin pitää nyt hieman seurailla, sillä mulla ei ole hajuakaan mitä se teki sillä karkureissullaan. Vaikka se liikkui reissun jälkeen ihan puhtaasti, voi olla, että se on kompastunut tai kolauttanut jonkin jalan jonnekin ja se alkaa oireilla vasta jälkeenpäin. Kylmäsin kuitenkin kaikki jalat perusteellisesti reissun jälkeen, ihan varmuuden vuoksi. 

Mitä tästä opimme? Myffin kanssa ei tosiaan enää lähdetä maastoon sellaisten hevosten kanssa, joiden en tiedä varmasti olevan maastovarmoja. Veikkaan, että ilman tuntsarin sähläystä oltaisiin säästytty paljolta ja M olisi todennäköisesti ollut oma, hieman nössö itsensä, mutta nyt se oli levoton koska kaverikin oli. Me ei kuitenkaan tosiaan tiedetty millainen tuntsari on maastossa, enkä millään tapaa syytä sen ratsastajaa mun putoamisesta tai Myffin karkaamisesta - eihän tätä voinut ennustaa. Seuraavat reissut tehdään kyllä tuttujen maastokavereiden kanssa, ja katsotaan sitten myöhemmin jos lähdettäisiin kokeilemaan uudestaan samalla kokoonpanolla kuin eilen.

Onko teille koskaan käynyt maastossa mitään vastaavaa?

Kommentit

  1. Ohhoh, teillähän on ollut tapahtumarikas maastoreissu. :D Onneksi ei kuitenkaan käynyt pahemmin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommenteista! :)